Alku

Minä olen Mammabear. Olen aina unelmoinut omasta perheestä, olla nyt aviovaimo ja äiti. Saada ympärilleni ihmisiä, joita rakastan ja joiden puolesta tekisin mitä tahansa. Suurin unelmani on aina ollut äitiys, aivan pikkutytöstä saakka. Jo alakouluikäinen Mammabear jaksoi ihailla muiden vauvoja, lirkutella niille ja keksiä nimiä omille tuleville lapsilleen. Lapset on aina olleet lähellä sydäntäni, ja miellänkin itseni hyvin lapsirakkaaksi ihmiseksi.

Eli, Babybear in the making. Isibear on alkanut olla yhtä innoissaan ajatuksesta kuin Mammakin. Se tuntuu niin hyvältä, kun vihdoin mieltää itsensä valmiiksi toteuttaakseen unelmansa ja alkaakseen elää haaveilemaansa elämää. Kuvitelmat ei suinkaan ole vaaleanpunaiset ja hempeät, ei. En voi sanoa odottavani äitiydeltä vain kivoja juttuja, mutten pelkää niitä vastakohtaisiakaan. Nuoresta tytöstä asti lastenhoito on tullut tutuksi, ja uskon tietäväni edes jollain tasolla mitä se on. Ei se ole aina ihanaa ja herttaista, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Ei elämä itsessäänkään ole aina niim hirveän täydellistä, mutta vastoinkäymiset ja huonot päivät nyt vaan sattuu kuulumaan elämään. Sellaista se on, mutta positiivisella elämänasenteella tuntuu selviävän melkeinpä mistä vaan.

Päivät kuluvat, kuukaudet vaihtuvat, vuodet vierivät. Omat unelmat seuraavat aina mukana, ne pysyvät ajatuksissa ja mielen koukeroissa mihin ikinä menisikin. En enää tahdo lykätä haaveita myöhemmäksi, koska haluan elää elämää, jollaista oon aina toivonut itselleni. Mulle se tarkoittaa vakiintumista, itseä kiinnostavien asioiden tekemistä ja elämästä nauttimista. Juuri nyt en osaa kuvitella kovinkaan useaa asiaa, jotka veisivät voiton puklutahrojen pyyhkimiseltä, kakkavaippojen vaihtamiselta tai maitopullojen pesemiseltä. Ensimmäinen hymy, uusien taitojen opettelu, rakkaus, vastuu. Niistä on mun unelmat tehty.