Opiskelen yliopistossa, minkä vuoksi meillä on mahdollisuus asua opiskelija-asunnossa. Meidän pienkerrostalot on perheasuntoja, joten suurinosa asukkaista on joko pariskuntia tai lapsiperheitä. Pääsääntöisesti kaikki lapset on alle kouluikäisiä - en tosin ole tehnyt minkäänlaista kyselyä naapurustossa, mutta hyvin harvoin olen pihoilla törmännyt taaperoikäistä vanhempiin lapsiin. Vuokra on halpa, asuinalue on oikein rauhallinen ja mun mielestä hyvien kulkuyhteyksien ääressä. Meillä on kolmio, päälle kuuskyt neliötä, joskin tää on virallisesti merkattu kaksioksi, jossa on iso tupakeittiö. Tässä ois oikein mukava asustella lapsenkin kanssa.
Mutta. Mä olen meidän perheen opiskelija. Sitten, kun meille tulee vauva, on edessä uuden asunnon metsästys. Mulla ei tosiaankaan ole ruusuiset kuvat uuden asunnon hakemisesta, enkä olettaisi saavani viikossa tai kuukaudessakaan meille sopivaa asuntoa. Mua kuitenkin kutkuttaa ajatus asunnon hakemisesta, koska se on jännittävää. Meidän asunto käytännössä menisi alta siinä vaiheessa, kun ilmoittaudun poissaolevaksi yliopistosta. Muuttouhkan myötä meidän hakemus olisi siis tosi kiireellinen, mikä tietysti nopeuttaa asunnon saantia. Sinäänsä tää olisi oikein mainio asunto vauvanki kanssa, vaikka asutaankin kierreportaiden yläpäässä. Kummipojan lastenvaunuja pari kertaa ylös raahanneena voin todeta, että mä hyvin todennäköisesti linnottautuisin vauvani kanssa sisälle, koska yksin en tosiaankaan saisi rattaita ylös portaita pitkin. Onneksi ei tarvitsekaan saada, koska ei me tässä saataisi asua.
Mä oon aina rakastanut Helsinkiä. Jouduin nöyrtymään ja muuttamaan Vantaalle halvan asunnon perässä vuoden 2012 lokakuussa, mutta onnekseni tajusin, kuinka tyhmää oli kammoksua muita kaupunkeja kuvitellen sen rakkaan pääkaupungin olevan jotenkin erityinen. Melkein kahden vuoden aikana en ole käyttänyt Vantaan palveluja sen erityisemmin - en ole käynyt terveyskeskuksessa tai asioinut muissakaan virastopaikoissa, joten niiden toimivuudesta Helsinkiin verrattuna en tiedä. Kaiken kaikkiaan Vantaa on ollut mulle oikein kiva paikka asua ja elää - etenkin, kun meidän nykyinen asuinalue on varsin rauhaisalla paikalla, ja pääsen täältä kätevästi niin Helsingin keskustaan kouluun kuin töihin junalla kohti pohjoista.
Jotenkin mä oon kuitenkin alkanut haikailemaan takaisin Helsinkiin. Lapsen myötä muutto tosiaan olisi pakollinen, joten oon miettinyt, miten hyvä olisi asua lähempänä tukiverkostoa lapsen synnyttyä. Minun äitini asuu noin 30 minuutin kävelymatkan päässä nykyisestä kodistamme, joten periaatteessa myös Vantaan puolella kelpaisi asua. Silti Helsinki kiehtoo.
Oon asunut Helsingissä 21 vuotta mun elämästä. Olen asunut perheeni kanssa vähän kaikkialla ympäri kaupunkia. Pohjoisessa, lännessä, idässä eri paikoissa suurimman osan elämästäni, sitten taas muutto pohjoiseen. Miellän omiksi paikoikseni erityisesti ne paikat, joissa olen käynyt koulua. Joka kerta, kun autoillaan kyseisissä paikoissa, mun suu vääntyy hymyyn ja mietin, miten ihana olisi palata takaisin. Matkat tukiverkoston luokse tosin olisivat aika pitkät, jos päätyisimme Itä-Helsinkiin, minkä vuoksi haaveilenkin enemmän siitä seuraavaksi tärkeimmästä alueesta, eli Pohjois-Helsingistä.
On niin kutkuttavaa miettiä, että pääsisi muuttamaan uuteen paikkaan, vaikka tykkäänkin nykyisestä asuinalueesta ja asunnosta. Tänään sisälämpötila oli päälle 27 astetta - mielelläni asuisin hieman paremmalla ilmanvaihdolla varustetussa asunnossa. Jännittävää ajatella, että jossain vaiheessa me ihan oikeasti haetaan uutta asuntoa - me kaksi ja uusi tulokas.
No comments:
Post a Comment