19+4

Kaikki on nyt vähän muuttunut. Tuntuu jotenkin hassulta ajatella aikaa taaksepäin, koska elämä on edennyt hurjasti kohti uusia tuulia. Meille tulee keväällä vauva. Sen toteaminen on vieläkin hieman huvittavaa, koska jotenkaan en jollain tapaa käsitä sitä asiaa. Ajoittain purskahdan nauruun miettiessäni, että kohta meillä oikeasti on lapsi. Naurusta huolimatta se ajatus tuntuu niin luonnolliselta. Pari päivää sitten A totesi, että olisi niin outoa, jos mä en nyt olisi raskaana. Me vaan oltais ja eleltäis ihan tylsää elämää vailla tätä jännitystä ja innokasta odotusta. Mä en ollut edes ajatellut tätä asiaa tuolta kannalta, mutta allekirjoitan sen täysin. Ollaan jo nyt saatu jotain uutta ja tärkeää meidän elämään. Tuntuu elämä nytkin näin raskaana ollessa välillä hyvin tylsältä, joskin musta eläminen on ollut aina tylsää, vaikka olisikin paljon puuhia ja kiireitä. Mutta silti kaikki on jo nyt ihan erilailla. Ja se on ihanaa. Vauvan liikkeet ja potkut saa mut joka kerta niin onnelliseksi siitä, mitä meidän elämään on tulossa.

Kohta on jo puoliväli takana, rakenneultraan on 8 päivää ja kaikki on mennyt kivasti. Mä en oo jaksanut turhia oloistani valitella tai murehtia kipuja, minkä vuoksi oonkin monelta saanut kommenttia, että oonpa päässy helpolla. Se on musta huvittavaa, ja ensin mua vähän jopa loukkasi ne kommentit. Helppous on niin suhteellista, ja ainahan voi vedota jonkun kokeneen jotain vielä rankempaa. Se ei siltikään tarkoita sitä, että mä olisin päässyt jotenkin helpommalla kuin muut - kaikella on niin monta puolta. Mun pahoinvointi pysyi kurissa, mä kun olen tottunut voimaan huonosti ja oon tottunut kuvotukseen. Oon koko raskauden aikana oksentanut vain kerran, mikä ei haittaa mua ollenkaan. On mullakin ollut fyysisiä oireita, nytkin on jo alaselkä kipeä, lonkat tuntuu irtoavan, vihdoin loppui kolme viikkoa kestänyt kävelyä rajoittanut jalkasärky, viikosta 7 asti rinnat on ollut niin kipeät, että tekisi mieli itkeä. En jotenkaan vaan tajua, miksi ehkä jotkut kokevat, että vasta hirveillä kärsimyksillä ja tuskilla voi sanoa olevansa raskaana. Eiköhän se pienikin kuvotus ja kiristävä vatsanahka ole jo riittävä muutos. Nyt mä pikemminkin ajattelen, että mun mielestä on siistiä, että mun elimistölle raskaus ei ainakaan alussa ollut liian raskas juttu. Mä selvisin hyvin, pääsin niin sanotusti helpolla - siispä mä voin olla vaan mun kehostani ylpeä.

Ennen raskautta mä arvelin, että mulle fyysiset vaivat ei tule olemaan niin raskaita kuin henkiset. Mä oon aina ollut ailahtelevainen mielialoiltani, mä oon aina ollut melankolinen mun pirteän ulkokuoren takana, hormonihuurut on aina olleet mulla ihan hirveitä. Ja henkisesti tää on ollutkin kaikista raskainta. En oo kiukutellut hormonien takia tai itkeskellyt normaalia enempää, mutta hormonit on aina saaneet mut vaan yksinkertaisesti alakuloiseksi. On hetkiä ja päiviä,  joina mikään ei tunnu miltään tai ei varsinkaan kivalta, en halua tai jaksa nousta sohvalta, voin tuijottaa sohvapöytää vaikka tunnin. Mä erotan hormonihuurut oikeista suruista siitä, että hormonien vaikutuksen alaisena mulla ei ole mitään syytä olla suruisa, mutta silti mä vaan olen. Ja siksi se on mulla paljon voimakkaampaa alakuloisuutta. Oon tuntenut itseni yksinäiseksi,  kun kukaan ei kysele kuulumisia, enkä ole jaksanut itse olla tapani mukaan se ystävyyssuhteiden aktiivisempi osapuoli. Oon tukeutunut A:n apuun enemmän kuin koskaan, ja se on onneksi mua jaksanutkin aina lohduttaa, pitää sylissä ja pyyhkiä kyyneleitä. Oon ollut usein ahdistunut, takerrun pienimpiinkin sivukommentteihin, oon itkenyt itseäni uneen, olen hyperventiloinut iltaisin paniikissa, oon nähnyt painajaisia parin kuukauden sisällä varmaan tuplasti enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Ahdistukseen, alakuloisuuteen ja "mikään ei tunnu miltään eikä herätä mitään tunteita" -fiilikseen yhdistettynä opiskelujen stressi ei oikein ole kovin hyvä combo. Sanoin asiasta neuvolantädille, jonka kommentti oli "Hehe, ei varmaan. Älä siis stressaa!" Kiitos neuvosta,  osaisinpa totella sitä.

On mullakin siis ollut rankkaa. Tänään mä jo totesin, että haluaisin kelata aikaa, jotta saisin mun överionnellisen olon taas takaisin. Tavallisesti eli ei-raskaana mä koen näitä alakulon hetkiä ehkä kerran kuukaudessa, ja lopun ajan oon niin onnellinen, että saatan purskahtaa itkuun sitä pohtiessani vaikka koulumatkalla bussissa. Nyt naurattaa todeta, että nyt raskaana ollessa tää tilanne on oikeastaan melkeinpä päinvastainen. Yksittäisiä megaonnellisia päiviä tai pikemminkin hetkiä sen stressin, ahdistuksen ja jonkinlaisen ylineutraaliuden ja haikeuden tilan keskellä. Kyllä suurin osa mun hetkistä on ihan hyviä, mutta ne yksittäisetkin ahdistavat hetket vie mun voimat. Oon pohtinut, että varmasti muuttuva keho on vaikuttanut tähän henkiseen rankkuuteen. Oikeastaan ainoa konkreettinen aihe, jonka vuoksi oon ollut surullinen, on se, että läskiangstit on tehnyt aika ajoin paluutaan. En jaksa kuitenkaan ikinä normaalihetkenä pureutua niihin sen enempää, koska en halua laukaista niitä - ne on onneksi ollut harvinaisia. Mä odotan jo innolla mahan kasvua, kun se nytkin on viimeisen viikon sisään ottanut vähän kokoa.

Tilapäisistä huonoista hetkistä ja masentuneesta olosta huolimatta mä olen onnellinen. Alakulon hetkinä sitä voi olla vaikeaa tajuta, mutta siellä se onni lymyilee taustalla kaikkina hetkinä. Mulla on kaikki hyvin, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, että mulla on A. Sen arvo ja merkitys on noussut viimeisen parin kuukauden aikana ihan ennennäkemättömiin mittoihin. Ilman A:ta elämä olisi aika kurjaa.