20+3

Nyt on mennyt hyvin. Oon saanut käsiteltyä mieltä pahoittavia asioita, ja tajunnut pyrkiä tietoisesti luopumaan stressistä. Vaikka varmaan kovinkaan moni ei ehdoin tahdoin tahdo tai yritä stressata, ei sitä välttämättä tule aktiivisesti rauhoitettuakaan omaa mieltään. Tiedostin jälleen, että stressi on itse aiheutettua, joten mulla on mahdollisuus päästää siitä vähitellen irti. Se on auttanut todella. Oon yrittänyt keskittyä tekemään kaikkia kivoja asioita tylsistymisen ja turhan ylianalysoinnin sijasta. Tällä hetkellä olen esimerkiksi fiksoitunut heijastimiin, joita oonkin vääntänyt tässä tämän viikon aikana kotona aina tylsyyden iskiessä. Oon uhkaillut kääriä vauvan vaunut täyteen heijastinteippiä, mutta mun ehdotus ei vissiin ollut kaikkien mielestä niin hulvaton.

Myös se, että oon puhunut muille kuin A:lle mun olosta, on auttanut. Ja se onkin helpottanut mun inhottavaa oloa ihan hirmuisasti. Mä olen yleisesti ottaen varsin avoin ihminen, mutta jostain syystä nyt tässä parin kuukauden aikana oon pikemminkin vetäytynyt murheiden kanssa kuoreeni. "Miten menee?" kysymyksien vastaus on aina "Ihan hyvin!", osittain siksi, että koen, että on turha avautua pahasta olosta, kun kukaan ei kuitenkaan täysin ymmärrä sitä ja sen syitä. Tavallaan toinen syy mun asian "peittelylle" on se, että jos oon joskus uskaltautunut kertomaan stressistä ja alakulosta, reaktio on ollut tyyliin "No höh! Yritä piristyä! Mitä muuten oot mieltä asiasta x?" ja sillä se on kuitattu. En ole odottanutkaan mitään kovin teatraalisia reaktioita siihen, että rohkeasti myönnän mulla menevän huonosti, mutta ehkä edes jonkinlaista kiinnostusta oisin halunnut osakseni. Onneksi mulla menee just nyt paremmin.

En voi käsittää, että maanantaina koittaa rakenneultra. Päätin ajat sitten olla stressaamatta raskausjuttuja - erityisesti siis sitä, onko meidän vauva kehittynyt normaalisti. En mä voi vaikuttaa siihen kehitykseen sillä, että otan siitäkin uuden stressin aiheen. Nyt, kun ultra on lähempänä, oon joutunut keksimään oheisaktiviteetteja sen ultran jännittämisen vuoksi. Kohta päästään jännityksestä, joka on pikemminkin innokasta odotusta. Me ollaan excited. Koska rakenneultra sattui sopivasti mun syntymäpäivälle (ja hoitoaika on täsmälleen mun syntymäkellonaikakin!), me päätettiin julkistaa mahdollinen sukupuoliarvio perheille ja ystäville mun syntymäpäiväkahveilla tulevana perjantaina. Odotan innolla juhlia, vaikka mua vähän jänskättääkin se, että vieraita on niin paljon tavallisiin kissanristiäisiin (kuten koirien syntymäpäiviin tai perinteisiin kesäjuhliin) verrattuna. Lämmintä varmaan tulee olemaan.

Mun olo on nyt jotenkin ihanan lauhkea. Luin tänään tenttiin kymmenestä johonkin neljään asti, tehtiin ruokaa ja katsottiin elokuvaa. A nukahti tapansa mukaan sohvalle, ja kohta mun olisi tarkoitus herättää se päikkäreiltä, jotta voitaisiin lähteä ulkoiluttamaan mun hienoja heijastimia.