35+2

Laskettuun aikaan on enää jäljellä alle viisi viikkoa. Vielä ei ole onneksi ajan kulku hidastunut lopun lähestyessä, vaikka olenkin joutunut kuuntelemaan pelottelua sen suhteen. Jotenkin musta tuntuu, että aika kuluu sitä vastoin vielä nopeammin kuin aikaisemmin. Mulla on tänään kolmas päivä äitiyslomaa, joskin mun arki on joulusta asti olluy aika lailla kotona oleilua. Vaikka se onkin välillä mulle rankkaa ja ahdistavaa, en valita, vaan pyrin oikeasti nauttimaan tästä rentoudesta, vapaudesta ja todellisesta huolettomuudesta. Ihmismieli vain on sen verran jännä, että mäkin oon kehittänyt kaikenlaisia huolenaiheita ja ongelmia itselleni, vaikka oikeasti mikään ei ole vialla.

Mun elämäni naiset järjestivät mulle vauvajuhlat parisen viikkoa sitten. Osasin tavallaan odottaa juhlien olevan pian, mutta silti panikoiduin nähdessäni kaikki ihmiset meidän kotona. Mut valtasi ihan järjetön kiitollisuuden tunne, ja mä olin niin onneni kukkuloilla. Mun mieli oli iloinen, pirteä ja aurinkoinen monta päivää juhlien jälkeenkin.

Odotan niin innolla vauvan syntymää ja kaikkia asioita, joita uusi perheenjäsen tuo mukanaan. Odotan imettämisen harjoittelua, kakkavaippojen vaihtamista, itkujen tyynnyttelyä, varpaiden kutittelua, pepun rasvausta, koko perheen yhteisiä makoiluhetkiä sängyllä, ihan kaikkea. On vaikea tajuta, että mun suurin unelma on toteutumassa ihan juuri. Se tuntuu niin taianomaiselta.

Joulu saapuu jokaiselle

Odottelen jo joulua, aivan kuten joka vuosi. Mun kännykässä on ollut jouluaattolaskuri jo suunnilleen heinäkuusta asti, ja nyt ne lukemat on ihanan pienet jo. Riittävän isot, jotta ei ehdi iskeä paniikki, mutta ihanan pienet, jotta pystyisi innostua joulun lähestymisestä. Suurin osa lahjoista on jo hankittuna, tilasin ne netistä. Vihaan kaupoissa kiertelyä joulun alla.

Eilen mulla oli kolmas neuvola, jonne suuntasin tällä kertaa yksin. Kaikki oli oikein hienosti. Eipä nyt oikein sen kummosempi käynti tälläkään kertaa. Kaikki mittaustulokset tai -arvot oli ihan hyvät, paino noussut, syke oli hieno ja siinä se. Kerroin tädille mun pelkotiloista, kun herään keskellä yötä pohtimaan paniikissa kaikkia kauheuksia, jotka oon omassa päässäni kehitellyt. Mä esimerkiksi oon alkanut pelkäämään sitä, että joku ryöstää mut ja potkii mua vatsaan, autoon en haluaisi istahtaa, koska pelkään olla auton kyydissä. Pelkään kaatua kaduilla, pelkään kaikenlaista. Tajusin, että mä pelkään sitä, että vauvalle sattuu jotain, johon mä en voi vaikuttaa, jotain sellaista, miltä mä en pysty suojelemaan sitä. Musta on jännittävää, että mun kasvaminen äitiyteen ja toisesta huolehtimiseen on jo käynnistynyt.

Koulua on jäljellä enää vaan kaksi viikkoa tämän viikon jälkeen. Loma on jo niin lähellä, että jäljellä olevat koulupäivät tuntuu ihan hirveiltä jo ajatuksen tasolla. Ei vaan jaksaisi, kun tekisi mieli jatkaa mun viimeviikkoista sairauslomaa ihan vaikka synnytykseen asti. Tekee varmaan kuitenkin oikein hyvää pysytellä kiinni arjessa, käydä koulussa ja tehdä muutamia työvuoroja, nähdä ystäviä ja kulkea kaupungilla kuunnellen sitä liikenteen meteliä. Toinen mun huimasta kahdesta kurssista loppuu jo ensi viikon tiistaina mun osaltani, koska perjantain pikkujoululuennolle en pääse, sillä ollaan sillon Ruotsissa. Toinen jäljellä oleva kurssi loppuu suulliseen tenttiin 9.12. Ja sitten alkaakin joululoma!

Sain eilen luotua itselleni taas kivan ahdistuksen töiden suhteen. Haluaisin nimittäin tehdä töitä tammikuussa, mutta mua ahdistaa ne. Aika loogista. En haluaisi mitään pakkopullaa talvelle, nyt kun koulussa on vaan yksittäisiä tenttejä ennen vauvan tuloa. Tosin mä voisin pysyä paremmin mukana todellisuudessa, jos raahaisin itseni kerran tai pari kertaa viikossa töihin. En ajatellut kuitenkaan hirveästi vuoroja ottaa, enkä varsinkaan pitkiä vuoroja mun kivan pyörtymisfiiliskohtausten vuoksi. Ne kammoksuttaa mua, joten työtkin kammoksuttaa mua.

Ollaan pohdiskeltu jo hieman kummeja meidän lapselle. En tajunnutkaan sen olevan niin hankala juttu pohdittavaksi. On liikaa tai liian vähän kirkkoon kuuluvia ystäviä, joilla kaikilla on vielä eri elämäntilanne ja erilainen suhtautuminen jo tähän koko raskauteen. On innokasta, on välttelevää ja on jotain neutraalia siltä väliltä. Lisäksi on vielä sisaruksia, joista osa kuuluu kirkkoon ja osa ei. Muutenkaan en koe mun siskojani kummimateriaaliksi, koska mulle kummius on myös selkeästi kristillinen asia, vaikka musta tuntuukin, että monelle se on vaan sellainen siisti tapa haalia lapsen ympärille ihmisiä, jotka sitten olisi jollain tapaa muita aikuisia tärkeämpiä ja erityisempiä. En mä ehkä odotakaan mitään raamattupiiriä mun lapsen kummeilta, mutta haluaisin edes sellaiset, jotka kuuluvat kirkkoon muutenkin kuin vaan muodon vuoksi. Mutta joo. Aika näyttää, miten me ja vauva kiinnostetaan ihmisiä sitten, kun me ollaan konkreettisesti kolmen ihmisen yksikkö. Silloin on ehkä helpompi tajuta, kuka olisi siihen kummiuteen paras.

20+3

Nyt on mennyt hyvin. Oon saanut käsiteltyä mieltä pahoittavia asioita, ja tajunnut pyrkiä tietoisesti luopumaan stressistä. Vaikka varmaan kovinkaan moni ei ehdoin tahdoin tahdo tai yritä stressata, ei sitä välttämättä tule aktiivisesti rauhoitettuakaan omaa mieltään. Tiedostin jälleen, että stressi on itse aiheutettua, joten mulla on mahdollisuus päästää siitä vähitellen irti. Se on auttanut todella. Oon yrittänyt keskittyä tekemään kaikkia kivoja asioita tylsistymisen ja turhan ylianalysoinnin sijasta. Tällä hetkellä olen esimerkiksi fiksoitunut heijastimiin, joita oonkin vääntänyt tässä tämän viikon aikana kotona aina tylsyyden iskiessä. Oon uhkaillut kääriä vauvan vaunut täyteen heijastinteippiä, mutta mun ehdotus ei vissiin ollut kaikkien mielestä niin hulvaton.

Myös se, että oon puhunut muille kuin A:lle mun olosta, on auttanut. Ja se onkin helpottanut mun inhottavaa oloa ihan hirmuisasti. Mä olen yleisesti ottaen varsin avoin ihminen, mutta jostain syystä nyt tässä parin kuukauden aikana oon pikemminkin vetäytynyt murheiden kanssa kuoreeni. "Miten menee?" kysymyksien vastaus on aina "Ihan hyvin!", osittain siksi, että koen, että on turha avautua pahasta olosta, kun kukaan ei kuitenkaan täysin ymmärrä sitä ja sen syitä. Tavallaan toinen syy mun asian "peittelylle" on se, että jos oon joskus uskaltautunut kertomaan stressistä ja alakulosta, reaktio on ollut tyyliin "No höh! Yritä piristyä! Mitä muuten oot mieltä asiasta x?" ja sillä se on kuitattu. En ole odottanutkaan mitään kovin teatraalisia reaktioita siihen, että rohkeasti myönnän mulla menevän huonosti, mutta ehkä edes jonkinlaista kiinnostusta oisin halunnut osakseni. Onneksi mulla menee just nyt paremmin.

En voi käsittää, että maanantaina koittaa rakenneultra. Päätin ajat sitten olla stressaamatta raskausjuttuja - erityisesti siis sitä, onko meidän vauva kehittynyt normaalisti. En mä voi vaikuttaa siihen kehitykseen sillä, että otan siitäkin uuden stressin aiheen. Nyt, kun ultra on lähempänä, oon joutunut keksimään oheisaktiviteetteja sen ultran jännittämisen vuoksi. Kohta päästään jännityksestä, joka on pikemminkin innokasta odotusta. Me ollaan excited. Koska rakenneultra sattui sopivasti mun syntymäpäivälle (ja hoitoaika on täsmälleen mun syntymäkellonaikakin!), me päätettiin julkistaa mahdollinen sukupuoliarvio perheille ja ystäville mun syntymäpäiväkahveilla tulevana perjantaina. Odotan innolla juhlia, vaikka mua vähän jänskättääkin se, että vieraita on niin paljon tavallisiin kissanristiäisiin (kuten koirien syntymäpäiviin tai perinteisiin kesäjuhliin) verrattuna. Lämmintä varmaan tulee olemaan.

Mun olo on nyt jotenkin ihanan lauhkea. Luin tänään tenttiin kymmenestä johonkin neljään asti, tehtiin ruokaa ja katsottiin elokuvaa. A nukahti tapansa mukaan sohvalle, ja kohta mun olisi tarkoitus herättää se päikkäreiltä, jotta voitaisiin lähteä ulkoiluttamaan mun hienoja heijastimia. 

19+4

Kaikki on nyt vähän muuttunut. Tuntuu jotenkin hassulta ajatella aikaa taaksepäin, koska elämä on edennyt hurjasti kohti uusia tuulia. Meille tulee keväällä vauva. Sen toteaminen on vieläkin hieman huvittavaa, koska jotenkaan en jollain tapaa käsitä sitä asiaa. Ajoittain purskahdan nauruun miettiessäni, että kohta meillä oikeasti on lapsi. Naurusta huolimatta se ajatus tuntuu niin luonnolliselta. Pari päivää sitten A totesi, että olisi niin outoa, jos mä en nyt olisi raskaana. Me vaan oltais ja eleltäis ihan tylsää elämää vailla tätä jännitystä ja innokasta odotusta. Mä en ollut edes ajatellut tätä asiaa tuolta kannalta, mutta allekirjoitan sen täysin. Ollaan jo nyt saatu jotain uutta ja tärkeää meidän elämään. Tuntuu elämä nytkin näin raskaana ollessa välillä hyvin tylsältä, joskin musta eläminen on ollut aina tylsää, vaikka olisikin paljon puuhia ja kiireitä. Mutta silti kaikki on jo nyt ihan erilailla. Ja se on ihanaa. Vauvan liikkeet ja potkut saa mut joka kerta niin onnelliseksi siitä, mitä meidän elämään on tulossa.

Kohta on jo puoliväli takana, rakenneultraan on 8 päivää ja kaikki on mennyt kivasti. Mä en oo jaksanut turhia oloistani valitella tai murehtia kipuja, minkä vuoksi oonkin monelta saanut kommenttia, että oonpa päässy helpolla. Se on musta huvittavaa, ja ensin mua vähän jopa loukkasi ne kommentit. Helppous on niin suhteellista, ja ainahan voi vedota jonkun kokeneen jotain vielä rankempaa. Se ei siltikään tarkoita sitä, että mä olisin päässyt jotenkin helpommalla kuin muut - kaikella on niin monta puolta. Mun pahoinvointi pysyi kurissa, mä kun olen tottunut voimaan huonosti ja oon tottunut kuvotukseen. Oon koko raskauden aikana oksentanut vain kerran, mikä ei haittaa mua ollenkaan. On mullakin ollut fyysisiä oireita, nytkin on jo alaselkä kipeä, lonkat tuntuu irtoavan, vihdoin loppui kolme viikkoa kestänyt kävelyä rajoittanut jalkasärky, viikosta 7 asti rinnat on ollut niin kipeät, että tekisi mieli itkeä. En jotenkaan vaan tajua, miksi ehkä jotkut kokevat, että vasta hirveillä kärsimyksillä ja tuskilla voi sanoa olevansa raskaana. Eiköhän se pienikin kuvotus ja kiristävä vatsanahka ole jo riittävä muutos. Nyt mä pikemminkin ajattelen, että mun mielestä on siistiä, että mun elimistölle raskaus ei ainakaan alussa ollut liian raskas juttu. Mä selvisin hyvin, pääsin niin sanotusti helpolla - siispä mä voin olla vaan mun kehostani ylpeä.

Ennen raskautta mä arvelin, että mulle fyysiset vaivat ei tule olemaan niin raskaita kuin henkiset. Mä oon aina ollut ailahtelevainen mielialoiltani, mä oon aina ollut melankolinen mun pirteän ulkokuoren takana, hormonihuurut on aina olleet mulla ihan hirveitä. Ja henkisesti tää on ollutkin kaikista raskainta. En oo kiukutellut hormonien takia tai itkeskellyt normaalia enempää, mutta hormonit on aina saaneet mut vaan yksinkertaisesti alakuloiseksi. On hetkiä ja päiviä,  joina mikään ei tunnu miltään tai ei varsinkaan kivalta, en halua tai jaksa nousta sohvalta, voin tuijottaa sohvapöytää vaikka tunnin. Mä erotan hormonihuurut oikeista suruista siitä, että hormonien vaikutuksen alaisena mulla ei ole mitään syytä olla suruisa, mutta silti mä vaan olen. Ja siksi se on mulla paljon voimakkaampaa alakuloisuutta. Oon tuntenut itseni yksinäiseksi,  kun kukaan ei kysele kuulumisia, enkä ole jaksanut itse olla tapani mukaan se ystävyyssuhteiden aktiivisempi osapuoli. Oon tukeutunut A:n apuun enemmän kuin koskaan, ja se on onneksi mua jaksanutkin aina lohduttaa, pitää sylissä ja pyyhkiä kyyneleitä. Oon ollut usein ahdistunut, takerrun pienimpiinkin sivukommentteihin, oon itkenyt itseäni uneen, olen hyperventiloinut iltaisin paniikissa, oon nähnyt painajaisia parin kuukauden sisällä varmaan tuplasti enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Ahdistukseen, alakuloisuuteen ja "mikään ei tunnu miltään eikä herätä mitään tunteita" -fiilikseen yhdistettynä opiskelujen stressi ei oikein ole kovin hyvä combo. Sanoin asiasta neuvolantädille, jonka kommentti oli "Hehe, ei varmaan. Älä siis stressaa!" Kiitos neuvosta,  osaisinpa totella sitä.

On mullakin siis ollut rankkaa. Tänään mä jo totesin, että haluaisin kelata aikaa, jotta saisin mun överionnellisen olon taas takaisin. Tavallisesti eli ei-raskaana mä koen näitä alakulon hetkiä ehkä kerran kuukaudessa, ja lopun ajan oon niin onnellinen, että saatan purskahtaa itkuun sitä pohtiessani vaikka koulumatkalla bussissa. Nyt naurattaa todeta, että nyt raskaana ollessa tää tilanne on oikeastaan melkeinpä päinvastainen. Yksittäisiä megaonnellisia päiviä tai pikemminkin hetkiä sen stressin, ahdistuksen ja jonkinlaisen ylineutraaliuden ja haikeuden tilan keskellä. Kyllä suurin osa mun hetkistä on ihan hyviä, mutta ne yksittäisetkin ahdistavat hetket vie mun voimat. Oon pohtinut, että varmasti muuttuva keho on vaikuttanut tähän henkiseen rankkuuteen. Oikeastaan ainoa konkreettinen aihe, jonka vuoksi oon ollut surullinen, on se, että läskiangstit on tehnyt aika ajoin paluutaan. En jaksa kuitenkaan ikinä normaalihetkenä pureutua niihin sen enempää, koska en halua laukaista niitä - ne on onneksi ollut harvinaisia. Mä odotan jo innolla mahan kasvua, kun se nytkin on viimeisen viikon sisään ottanut vähän kokoa.

Tilapäisistä huonoista hetkistä ja masentuneesta olosta huolimatta mä olen onnellinen. Alakulon hetkinä sitä voi olla vaikeaa tajuta, mutta siellä se onni lymyilee taustalla kaikkina hetkinä. Mulla on kaikki hyvin, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, että mulla on A. Sen arvo ja merkitys on noussut viimeisen parin kuukauden aikana ihan ennennäkemättömiin mittoihin. Ilman A:ta elämä olisi aika kurjaa.

Kaikki maailman lapset

Mä oon aina ollut tosi lapsirakas ihminen. Yksi kerta jutellessani ystäväni kanssa tajusin, että kaikki ihmiset ei ole yhtä lapsirakkaita kuin minä, ei tietenkään. En ollut jotenkaan ajatellut sitä ennen, koska mulle se oli itsestään selvää. Kaikki maailman lapset saa mut hymyilemään. Ystäväni totesi pitävänsä vain tuttujensa lapsista, minä taas pidän kaikista. Tietysti tunneside tuttujen lapsiin on täysin erilainen kuin tuntemattomiin lapsiin, mutta yhtä lailla herkistyn koulun kevätjuhlissa katsoessani täysin tuntemattomien lasten esityksiä kuin tuttujen. Aivan samanlailla tykkään jutustella vieraiden lasten kanssa. Ystäväni on hyvin eläinrakas, ja hän rakastaa kaikkia maailman eläimiä, tahtoo suojella jokaista ja pitää muutenkin eläinten puolta. Minä taas tykkään vain tutuista eläimistä, toki muistakin jollain tasolla välitän, mutta en koe erityisemmin mitään suloisia elämyksiä nähdessäni vieraan koiran tai kissan kadulla. Sen sijaan tuntemattomille lapsille olen aina hymyillyt kuin hullu, vilkutellut busseissa ja haluaisin, että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla.

 

Mulla on useita kummilapsia, mikä on mun mielestä vaan ihanaa. Oon tosi ylpeä siitä, että mut on valittu kummiksi niille lapsille, joista jokaisella on mun sydämessä erityinen paikka. En osaa määritellä sitä, mikä on hyvä kummivanhempi, mutta ainakin omasta mielestäni olen onnistunut tehtävässäni. Ainakin mä olen hyvä valinta sen takia, että mä rakastan lapsia. Haluan myös näyttää sen niille.

 

Yksi parhaista ystävistäni sai tällä viikolla poikavauvan. Mua itkettää nytkin, kun mä mietin sitä ihanaa vauvaa, joka on perinyt äitinsä "töpselinenän". Vauvat saa mut herkistymään, mikä on välillä mun mielestä tosi huvittavaakin. Oon aidosti onnellinen ja iloinen kaikkien äitien ja isien puolesta, ja se tuntuu musta hyvältä. Erityisesti oon tosi onnellinen nyt äitiytyneen ystäväni ja hänen avomiehensä puolesta, koska lapsi oli oikein toivottu ja hartaasti odotettu. Mäkin odotin lapsen syntymää, ja voi kuinka hitaasti työvuoro menikään, kun odottelin saavani viestin, jossa saisin kuulla vauvan syntyneen. Nyt vauva on jo muutaman päivän ikäinen, ja tänään on se päivä, kun kohtaan hänet, kummipoikani, ensimmäistä kertaa. Aivan varmasti itken, tiedän sen jo nyt. En malta odottaa, että pääsen halaamaan ystävääni, joka on nyt ikuisesti äiti. Se on niin kaunista.

Jännän äärellä - joskus

Opiskelen yliopistossa, minkä vuoksi meillä on mahdollisuus asua opiskelija-asunnossa. Meidän pienkerrostalot on perheasuntoja, joten suurinosa asukkaista on joko pariskuntia tai lapsiperheitä. Pääsääntöisesti kaikki lapset on alle kouluikäisiä - en tosin ole tehnyt minkäänlaista kyselyä naapurustossa, mutta hyvin harvoin olen pihoilla törmännyt taaperoikäistä vanhempiin lapsiin. Vuokra on halpa, asuinalue on oikein rauhallinen ja mun mielestä hyvien kulkuyhteyksien ääressä. Meillä on kolmio, päälle kuuskyt neliötä, joskin tää on virallisesti merkattu kaksioksi, jossa on iso tupakeittiö. Tässä ois oikein mukava asustella lapsenkin kanssa.

Mutta. Mä olen meidän perheen opiskelija. Sitten, kun meille tulee vauva, on edessä uuden asunnon metsästys. Mulla ei tosiaankaan ole ruusuiset kuvat uuden asunnon hakemisesta, enkä olettaisi saavani viikossa tai kuukaudessakaan meille sopivaa asuntoa. Mua kuitenkin kutkuttaa ajatus asunnon hakemisesta, koska se on jännittävää. Meidän asunto käytännössä menisi alta siinä vaiheessa, kun ilmoittaudun poissaolevaksi yliopistosta. Muuttouhkan myötä meidän hakemus olisi siis tosi kiireellinen, mikä tietysti nopeuttaa asunnon saantia. Sinäänsä tää olisi oikein mainio asunto vauvanki kanssa, vaikka asutaankin kierreportaiden yläpäässä. Kummipojan lastenvaunuja pari kertaa ylös raahanneena voin todeta, että mä hyvin todennäköisesti linnottautuisin vauvani kanssa sisälle, koska yksin en tosiaankaan saisi rattaita ylös portaita pitkin. Onneksi ei tarvitsekaan saada, koska ei me tässä saataisi asua. 

Mä oon aina rakastanut Helsinkiä. Jouduin nöyrtymään ja muuttamaan Vantaalle halvan asunnon perässä vuoden 2012 lokakuussa, mutta onnekseni tajusin, kuinka tyhmää oli kammoksua muita kaupunkeja kuvitellen sen rakkaan pääkaupungin olevan jotenkin erityinen. Melkein kahden vuoden aikana en ole käyttänyt Vantaan palveluja sen erityisemmin - en ole käynyt terveyskeskuksessa tai asioinut muissakaan virastopaikoissa, joten niiden toimivuudesta Helsinkiin verrattuna en tiedä. Kaiken kaikkiaan Vantaa on ollut mulle oikein kiva paikka asua ja elää - etenkin, kun meidän nykyinen asuinalue on varsin rauhaisalla paikalla, ja pääsen täältä kätevästi niin Helsingin keskustaan kouluun kuin töihin junalla kohti pohjoista. 

Jotenkin mä oon kuitenkin alkanut haikailemaan takaisin Helsinkiin. Lapsen myötä muutto tosiaan olisi pakollinen, joten oon miettinyt, miten hyvä olisi asua lähempänä tukiverkostoa lapsen synnyttyä. Minun äitini asuu noin 30 minuutin kävelymatkan päässä nykyisestä kodistamme, joten periaatteessa myös Vantaan puolella kelpaisi asua. Silti Helsinki kiehtoo. 

Oon asunut Helsingissä 21 vuotta mun elämästä. Olen asunut perheeni kanssa vähän kaikkialla ympäri kaupunkia. Pohjoisessa, lännessä, idässä eri paikoissa suurimman osan elämästäni, sitten taas muutto pohjoiseen. Miellän omiksi paikoikseni erityisesti ne paikat, joissa olen käynyt koulua. Joka kerta, kun autoillaan kyseisissä paikoissa, mun suu vääntyy hymyyn ja mietin, miten ihana olisi palata takaisin. Matkat tukiverkoston luokse tosin olisivat aika pitkät, jos päätyisimme Itä-Helsinkiin, minkä vuoksi haaveilenkin enemmän siitä seuraavaksi tärkeimmästä alueesta, eli Pohjois-Helsingistä. 

On niin kutkuttavaa miettiä, että pääsisi muuttamaan uuteen paikkaan, vaikka tykkäänkin nykyisestä asuinalueesta ja asunnosta. Tänään sisälämpötila oli päälle 27 astetta - mielelläni asuisin hieman paremmalla ilmanvaihdolla varustetussa asunnossa. Jännittävää ajatella, että jossain vaiheessa me ihan oikeasti haetaan uutta asuntoa - me kaksi ja uusi tulokas. 

Vauvakutsut

Tänään oli hyvän ystäväni vauvakutsut. Kyseessä on perheen ensimmäinen vauva, jota oikein kovasti jo odottelen syntyväksi! En ollut ennen osallistunut vauvakutsuille, joten kokemus oli mulle ihan uusi ja oikein kiva. Mulla ei oikeastaan ollut aiemmin minkäänlaista käsitystä vauvakutsuista, oletin tosin aika samanlaista pienimuotoista yhdessäoloa kuin mitä se tällä kertaa olikin. Herkkuja, it's a boy -ilmapalloja ja koristenauhoja, iloisia ihmisiä ja mukavia juttuja. Erityisesti musta oli kivaa, kun oli edes jotain ohjelmaa, eikä vaan jutustelua. Tuleva äiti sai korkata herkkupöydän, availla lahjoja, vieraat saivat kirjoittaa kirjeet pienelle ihmiselle, äiti sai maistella soseita ja kaikki saivat tehdä itselleen kivan ja helpon käsihoidon. Musta oli vaan jotenkin niin suloista nähdä, miten vauvan tulo vaikuttaa niin moneen ihmiseen ja kuinka moni ihminen halusi yllättää tulevan äidin. Aina sitä jotenkin ajattelee lasten tuloa vain omana juttunaan, mutta pienen ihmisen saapuminen maailmaan koskettaa niin monia muitakin ihmisiä kuin pelkkiä vanhempia. Se on musta kaunista.

En osaa kuvitella, että mua pystyis yllättämään salaisilla vauvakutsuilla, koska jostain syystä arvaan aina yllätykset etukäteen, mikä ei ole aina niin kovin mukavaa. Oon hyvä laskemaan yhteen epäilyttäviä asioita, ja osaan niin kuvitella, että arvaisin mun yllätyskutsutkin. Helpompaa tavallaan järjestäjillekin ehkä olisi kertoa joskus mulle se ajankohta, mutta pitää juhlien sisältö salaisuutena. Ellei sitten järjestäjät sais mua ulos kodistani jollain tosi arkisella verukkeella, kuten just vaikka jollain kauppareissulla avomiehen kanssa tai kahvittelulla äidin luona. Silti mulla olis varmasti kutina, aavistaisin varmaan, että jotain on tekeillä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Siskoni, joka varmaan olis järkkäämässä mun juhliani sitten joskus, ei ole erityisen hyvä pitämään salaisuuksia. Pari vuotta sitten mulle järkättiin yllätyssynttärit, joista sitten tietty kuulin etukäteen. Kuulin myös juhlien olevan naamiaistyyppiset juhlat, joskin teema ja koristelu jäi lopulta yllätykseksi. Olis niin siistiä yllättyä ihan täysin. Mä kun rakastan yllätyksiä.

Tavallaan babyshowereiden järjestäminen itsekin olis niin kivaa, koska rakastan juhlien suunnittelua ja kaikkea niihin liittyvää höpsötystä kutsuista tarjoiluiden suunnitteluun ja pöytien koristeluun. Mä myös luotan mun omaan makuun, ja tykkään yleisesti ottaen omista toteutuksistani ja onnistumisista. Tavallaan vauvakutsuihin mun mielestä tosin kuuluisi se yllätyksellisyys ja se, että ihmiset tosiaan on nähnyt itse oma-alotteisesti vaivaa juhlistaakseen vauvan tuloa. Onneksi vauvakutsut ei mun kohdalla ole vielä kovinkaan ajankohtaiset, joten aikaa riittää pohtia kaikkia vaihtoehtoja. Vaikka olisinkin kuinka pikkutarkka juhlieni suhteen, olisin varmasti enemmän kuin tyytyväinen yllätyksenäkin tulleeseen toteutukseen. Ja oishan se nyt aivan ihanaa päästä yllättymään.

Oon pikkuhiljaa alkanut tottua ajatukseen, että meillä olisi ensi vuonna vauva. Eihän sitäkään koskaan tiedä milloin vauva tähän maailmaan putkahtaa, mutta jotenkin sen ajoitus on mietityttänyt mua. Ensin mietin, että tahdon käydä yliopiston loppuun ennen lapsia, mutta nyt se ei tunnu enää tärkeimmältä asialta. En kuitenkaan halua kiirehtiä lasten saannin kanssa, vaan pikemminkin koen, että tulee sitten, kun on tullakseen. Vauvakuumeesta ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri - se on tullut vuosien varrella huomattua.